Lapsuuden jouluista on päällimmäisenä jäänyt mieleen tietenkin kaikki ne ikävät asiat.

Milloin meinasi koti palaa tuikkujen ja lahjapaperin innoittamalla ponnella, milloin tuhkien jäädessä muoviämpärissä eteiseen. Viinanlöträys oli se suurin osuus juhlapyhien aikana, Isäpuolen sammuessa kuusen alle mummin viettäessä viimeistä Joulua kotona kanssamme totesin sen olevan viimeinen kerta, kun sinne ilmestyn,

Sen jälkeen on mennyt kuusijuhlat joko töissä tai kavereiden luona.

Kavereiden luona vietetyt ovat tosin olleet melkoisia katastrofeja, Liekö se stressin purkaantuminen suurin syy siihen, että ihmiset päätyvät aina tappelemaan. Jonka jälkeen tietty kauniisti halitellaan loppuilta. No, voi sen niinkin tietty toteuttaa, mutta jotenkin tuntuu silti väärältä.

Tänä vuonna poika meni mummolaan herkkujen äärelle siskoni ja hänen miehensä kanssa, itse olin iltavuorossa töissä.

Ehdin kuitenkin aamun riisipuuron syömään ja joulurauhanjulistuksen katsomaan, haudalle en harmikseni kerennyt.

Edellisistä vuosista poiketen jätin puhelimeni päälle varmuuden vuoksi, jos sattuisi pojalle tapahtumaan jotain. Muuten se on aina ollut kiinni vähintäänkin seuraavaan päivään asti.

Muutenkin oli turvallisen rauhallista vaan löllitellä miesystävän kanssa, kunnes tuli aika hänen lähteä vanhempiensa luokse ja minun töihin. Illalla sitten odotti tee valmiina ja rauhoituttiin telkkarin ääreen avaamaan lahjoja. Kismitti kuitenkin se, ettei poika voinut olla kotona, koska päiväkodit ovat tosiaan kiinni kaikki pyhät. Päiväkodin johtajat olivat päättäneet lasten paikan olevan kotona tuolloin ottamatta huomioon kolmivuorotyössä olevia yksinhuoltajia, joilla ei välttämättä ole ketään, joka voisi lasta katsoa sen aikaa. Aina kun ei koko joulua saa vapaaksi, vaikka miten toivoisi.

Vaikeaa aikaa muutenkin loppuvuosi, parhaan ystävän poismenosta on kohta kulunut pari vuotta, silti ikävä ja kaipaus on sanoinkuvaamatonta. Edelleen odottaa sitä tekstaria ennen 12, jota ei enää koskaan tule. Korttia, jota ei koskaan enää lähetetä. Joulun tunnelmaa, joka joskus toivottavasti vielä palaa takaisin osaksi vuotta. Haudalla käyn aina hyvissä ajoin ennen joulua tervehtimässä rakasta ystävääni. Kertomassa kuinka kaipaan. Osoittamassa, että toisella puolenkaan hän ei ole yksin, eikä unohdettu, kuten liian moni ihminen tähän aikaan vuodesta.

Annetaan haavojen parantua.