Surkeiden sattumusten sarjana sain perjantaina aivotärähdyksen.

Potilas pääsi töissä potkaisemaan päähän.

Päivä oli muutenkin tilanteita täynnä, eikä sitten mennyt suunnitelmat muutenkaan kuten piti.

Lopputuloksena raajojen tärinä, keskittymiskyky olematon, huimaus, ärtyneisyys ja itkuisuus, tavarat ei pysyneet käsissä, nopealla kirjoituksella oli ku humalassa olis kirjoittanu, kaikki muukin hidastu huomattavasti.

Äänille ja valolle iski reipas herkkyys, sekä luonnollisesti päänsärky ja mieletön väsymys.

Nyt on alettu hyvää tahtia toipumaan, mutta edelleen käy vähän hitaalla toi pääkoppa ja hermot on kireällä, väsymys tuntuu lisääntyvän.

Loppuviikko ollaan vielä sairauslomalla, jonka jälkeen toivottavasti olis edessä paluu töihin.

 

Kaupassa joku mummo kulki kyyneleet silmissä ja menin halaamaan.

Mummeli sitten kertoi, kuinka on viikon ottanut suruvalitteluja ja osanottoja ihmisiltä vastaan miehensä kuoltua, mutta kukaan ei ole halannut. Jaksoi jopa hymyillä.

Ei voi ku ihailla ihmistä, joka kaiken sen keskellä jaksaa hymyillä vielä noin pienestä asiasta ja ihmetellä, miksei ihmisillä ole ollut aikaa niin pieneen asiaan.

 

Iteltä ei juurikaan ole viime aikoina hymyä irronnut, varsinkaan perjantain jälkeen.

Tuntui kuin koko maailma olisi romahtanut niskaan.

Toimintakyky aleni huomattavasti ja tunsin olevani yksin tilanteeni kanssa.

Pienen lapsen kanssa ei ole helppoa sairastaa eikä toipua.

Tuntuu toisinaan, ettei ole oikeutta olla sairaana.

Ihmiset ei tunnu ymmärtävän, että jos en huolehdi itsestäni, en pysty huolehtimaan myöskään lapsesta.

Poikkeuksiakin tietty löytyy. Muutama ystävä on soitellut päivittäin ja kysynyt miten menee.

Aina ei jaksaisi puhua, mutta arvostan silti suuresti, että he välittävät.

Kiitos siitä.

 

Päivystyksissä ravatessa kaikki hoitajat ja lääkärit kysyivät, voinko puhua tapahtuneesta jonkun kanssa.

Kerroin, että työryhmänä käydään tilanteet tarvittaessa läpi.

Kukaan ei kuitenkaan kysynyt, miten jaksan kotona.

 

Kukaan ei ole halannut.