Lapsuuden jouluista on päällimmäisenä jäänyt mieleen tietenkin kaikki ne ikävät asiat.

Milloin meinasi koti palaa tuikkujen ja lahjapaperin innoittamalla ponnella, milloin tuhkien jäädessä muoviämpärissä eteiseen. Viinanlöträys oli se suurin osuus juhlapyhien aikana, Isäpuolen sammuessa kuusen alle mummin viettäessä viimeistä Joulua kotona kanssamme totesin sen olevan viimeinen kerta, kun sinne ilmestyn,

Sen jälkeen on mennyt kuusijuhlat joko töissä tai kavereiden luona.

Kavereiden luona vietetyt ovat tosin olleet melkoisia katastrofeja, Liekö se stressin purkaantuminen suurin syy siihen, että ihmiset päätyvät aina tappelemaan. Jonka jälkeen tietty kauniisti halitellaan loppuilta. No, voi sen niinkin tietty toteuttaa, mutta jotenkin tuntuu silti väärältä.

Tänä vuonna poika meni mummolaan herkkujen äärelle siskoni ja hänen miehensä kanssa, itse olin iltavuorossa töissä.

Ehdin kuitenkin aamun riisipuuron syömään ja joulurauhanjulistuksen katsomaan, haudalle en harmikseni kerennyt.

Edellisistä vuosista poiketen jätin puhelimeni päälle varmuuden vuoksi, jos sattuisi pojalle tapahtumaan jotain. Muuten se on aina ollut kiinni vähintäänkin seuraavaan päivään asti.

Muutenkin oli turvallisen rauhallista vaan löllitellä miesystävän kanssa, kunnes tuli aika hänen lähteä vanhempiensa luokse ja minun töihin. Illalla sitten odotti tee valmiina ja rauhoituttiin telkkarin ääreen avaamaan lahjoja. Kismitti kuitenkin se, ettei poika voinut olla kotona, koska päiväkodit ovat tosiaan kiinni kaikki pyhät. Päiväkodin johtajat olivat päättäneet lasten paikan olevan kotona tuolloin ottamatta huomioon kolmivuorotyössä olevia yksinhuoltajia, joilla ei välttämättä ole ketään, joka voisi lasta katsoa sen aikaa. Aina kun ei koko joulua saa vapaaksi, vaikka miten toivoisi.

Vaikeaa aikaa muutenkin loppuvuosi, parhaan ystävän poismenosta on kohta kulunut pari vuotta, silti ikävä ja kaipaus on sanoinkuvaamatonta. Edelleen odottaa sitä tekstaria ennen 12, jota ei enää koskaan tule. Korttia, jota ei koskaan enää lähetetä. Joulun tunnelmaa, joka joskus toivottavasti vielä palaa takaisin osaksi vuotta. Haudalla käyn aina hyvissä ajoin ennen joulua tervehtimässä rakasta ystävääni. Kertomassa kuinka kaipaan. Osoittamassa, että toisella puolenkaan hän ei ole yksin, eikä unohdettu, kuten liian moni ihminen tähän aikaan vuodesta.

Annetaan haavojen parantua.

Pääsipä tossa käymään niin, että totesin nykyään entiselle avopuolisolleni haluavani muuttaa suhteemme tilan kämppäkavereiksi. Suhde kuivui kokoon ja arki ei toiminut mitenkään päin.

Teoriassa toimii hyvin, käytännössä ainakin hiukan paremmin kuin lähtötilanne..

Toki tulee tapeltua huomattavasti vähemmän ja muutenkin tuntuu että sujuu huomattavasti paremmin kun on molemmilla omat huoneet ja yksityisyys.

Arki ei käytännössä muuttunut ollenkaan. Toinen osapuoli tosin on ajoittain hyvinkin ahdistunut, mutta ajan kanssa varmasti pääsee yli.

Itse taas vedän itseäni pohjattomaan suohon.

Pääsi nimittäin käymään niin, että ihastuin itseäni muutaman vuoden nuorempaan miehenalkuun, joka sitten kehuskeli naamakirjassa yhden yön kokemustaan.

Ai että tuntui kivalta.

Puhuttiin asiasta sitten myöhemmin, ja mies tuli siihen tulokseen ettei tainnut olla kovin järkevää, mutta ei kuitenkaan vielä tuolloin tiennyt tunteistani häntä kohtaan.

Käytiin siinä sitten molempien tunteita ja fiiliksiä läpi.

Silti tuntuu että tuun hajottamaan itteni vielä ihan huolella.

Kämppikselle en ole tästä uudesta suhteen alusta kertonut mitään.. ..vielä.

Saa nähdä mitä tää taas tuo tullessaan. Kevät on ihanaa aikaa. :)

Mieheni on ns paremmasta perheestä, ja itse sieltä alimmasta kastista, eli yh-äidin kasvattama esikoinen sisarusparvista.

Aamulla tuli taas turhautumisen tunne kun huomasi asian oikeasti vaikuttavan elämään aika radikaalisti, kermapersemieheni kun ei ihan aina ymmärrä, että koska hänelle on tuotu kaikki kultalautasella eteen, toisilla ei välttämättä ole edes reunuksia.

Puhe oli opiskelijoiden oloista (taas kerran) ja asumisjärjestelyistä.

Eli opiskelijabudjetilla soluasunnoista ja toimeentulotuesta, mikäli asumiskulut menevät liian suuriksi.

Sosiaalitoimisto kun voi velvoittaa opiskelijan asumaan vanhempiensa luona, mikäli mahdollista ja mikäli hakija on tarpeeksi nuori.

Miehellenikin vanhempiensa luona asuminen olisi halvin vaihtoehto, ja kulkea kouluun julkisilla hintaan 43 euroa kuukaudessa.

Hän asuu alunperin vanhempiensa omistamassa asunnossa, joka sitten myytiin pois, hän jatkoi asumistaan samassa asunnossa, maksaen vuokraa, joka opintotuella on kohtuuttoman suuri. Ei tiennyt toimeentulotuesta ja on satunnaisista tuloistaan lyhentänyt vuokravelkojaan (vuokranantajan kanssa sovittu järjestely). 

Kulkee koulussa vm 2007 autolla, jonka vanhemmat alunperin maksaneet.

Normaalit opiskelijat kun ovat joko soluasunnossa tai vanhempiensa nurkissa, tai töissä ja maksavat itse asumisensa ja elämisensä.

Kinaa tuli, kun mieheni ilmoitti ettei ikinä asuisi soluasunnossa.

Karvat nousivat pystyyn ja tempperamentti kiehahti.

Kaikilla kun ei ole muuta mahdollisuutta.

Vaikka myönnettäköön, etten itsekään ole koskaan solussa asunut. 

Opiskeluaikana ei opiskelija-asuntolaa ollut, ja sain 15 neliön huoneen omakotitaloon tehdystä pienkerrostalosta.

Vuokran maksoin itse, ja kävin töissä rahoittaakseni opinnot ja elämisen. 

Kultalusikka taisi upota mulla muuhun ku sinne suuhun, mutta pahalla sisulla on pärjännyt paremmin kuin kultalusikkatyypit.

Että terve taas.

Asunto löytyi, töitä ja päivähoitopaikka on ja kaikki alkaa olemaan aika hyvin reilassa taas.

Ennen joulua olisi tiedossa muutto uuteen asuntoon. Koosta johtuen lähetään koko konkkaronkka saman katon alle.

Ja onhan se toisaalta sitte taloudellisestikin kannattavaa ja helpottuu pojan haku ja vienti hoitoon.

Taloudellisesti siksikin, että taas on elatusmaksut saamatta, murh.

Eikä tarvitse pienen olla  niin pitkiä päiviä hoidossa.

Meille jää myös päivästä ja työvuorosta riippuen kummallekin omaa aikaa, muu aika menee sitten lapsen kanssa ja jos tarvis tulee ni keskenään omaa aikaa haetaan ulkopuolisen hoitajan turvin, kuten tähänkin asti.

Parin viikon päästä helpottaa siis kun ei olla niin tiiviisti käytännössä samassa tilassa koko ajan.

Ensimmäinen hammas puhkesi läpi muutama päivä sitten, nyt alkaa sitte hammaspeikkojen ahkera karkotus.

Huono puoli taas on se, että loput hampaat tekevät tuloaan ja pienellä on selvästi aika tukala olla.

Kääntöpuoli muutollakin, itse olen asiat omalta osalta hoitanut alusta loppuun jo, mutta mies ei.

En jaksa alkaa nalkuttaa, tehköön omaan tahtiinsa jos on tehdäkseen. Jos ei, oma on asiansa.

Huomenna on kuulemma tietokoneeton päivä. Saas nähdä taas. Onnea yritykseen jos kerran meinaa ne asiansa hoitaa kuten on puhunut.

Odotukset ei kovin korkealla ole kun ottaa huomioon, että istuu käytännössä koko sen ajan koneella jota ei nuku.

Tänään sitten pelaa yötä myöten myöhempään sovitusti, joka on ok.

Ihmettelen vaan, että miksi sitten pitää aamusta asti olla taas itse kotileskenä jos kerran menee pikkutunneille.

Niin monta asiaa, joita naisten aivot ei pysty käsittelemään kuten mies ajattelee.

Mutta meidät on tehty keittiöön lasten kanssa, eikös?